keskiviikko 2. kesäkuuta 2010
Punainen on rakkauden väri
Punainen on rakkauden väri, väittelimme posket punaisena joskus parikymmentä vuotta sitten Kokoomusnuorten kanssa. Niiltä ajoilta muistan myös nuoren Juttan posket punaiset, rakkauden väriset. Taisi silloin myös yhden erityisen kokoomusnuoren poskia punertaa enteilevästi. Silloin oli asennetta ja virtaa. Samaa virtaa haikailee puolueeseen ilmeisesti vastavalittu puoluesihteeri Jungner, positiivisuutta ja tekemisen meininkiä. Toverit sanoisivat, aatteen paloa, rakkauden väristä sellaista.
Puoluekokouksesta muuten on jo kaikki mielenkiintoinen sanottu. Hieno kokous, hieno fiilis, hienot linjaukset, hyvät valinnat… hyvä-hyvä-hyvä! Nyt sanoista teoiksi. Ei pelkällä pyhällä hengellä, sano. Tarvitaan ennennäkemättömiä ponnistuksia kaikilta meiltä, jotta porvareiden systemaattinen eriarvoistamisen politiikka saadaan pysäytettyä, pohjoismainen hyvinvointivaltio pelastetaan ja saamme takaisin sen kilpailuedun globalisaation pyörteessä, jolla olemme aikaisemminkin pärjänneet: Konsensus, TUPO, ilmainen koulutus, neuvola, lakko-oikeus, yhdistymisenvapaus, kunnan terveyskeskus, kunnan urheilukenttä, oikeusasiamies, vähemmistövaltuutettu, vanhainkoti ja niin edelleen. Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Pienellä kansalla ja kansantaloudella kun ei ole muuta mahdollisuutta, kuin käyttää tärkein luonnonvaramme, ihmiset, mahdollisimman tehokkaasti hyödykseen. Mitä tasa-arvoisempi yhteiskunta osaamme olla, sen paremmin myös heikommassa asemassa olevat ihmiset (yhteiskuntaluokat, sanoisi sosialisti) voivat olla osana yhteiskunnan rattaiden pyörittämistä. Tarvitaan ”kansanvallan niskalenkki markkinavoimista”, kuten Katainenkin oivalsi sosialidemokraattisesti kapitalismin ongelmia hoitaessaan Kreikassa.
Henkilökohtaisesti Joensuun puoluekokous oli yksi elämän highlighteista, kuten ehdin toveri Jungnerille todeta koko puoluesihteerikiertueesta kisan ratkettua. Tappio oli karvas, sitä ei ole kieltäminen. Varsinkin tulos oli monta kymmentä ääntä pienempi kuin luulin. Vaikeaa oli siinä kameroiden edessä hymyillä. Kukas sitä nyt lämpimikseen turpaansa ottaa! Mutta toisaalta, kokonaisuus oli hieno! En olisi uskonut, että tykkään noin paljon käydä piiriryhmien kanssa puhumassa politiikkaa. En olisi uskonut, että pidän noin paljon kilpailusta ja väittelemisestä. Jokainen tapaaminen oli innostava ja tuntui merkitykselliseltä. Kun kiertue loppui, tuntui siltä, että harmi että loppui niin nopeasti. Kaikista hienoimpia tapahtumia olivat Oulun, Varsinais-Suomen, Pirkanmaan ja Kymeen piirin järjestämät yhteiset puoluesihteeripaneelit, joissa väittelyn kautta pureuduttiin eri mielipiteisiin ja kysymyksiin vielä tavallista piirin esittelytapahtumaa paremmin. Kyllä taas kerran tuli Aristoteleen oivallus todistetuksi, totuus löytyy väittelystä.
Puoluesihteerikisan aikana ja varsinkin sen huipentumasta Joensuussa, puoluesihteerikandidaattien esittelypuheenvuoroista, mieleen juolahti useampaan kertaan toinen elämäni highlight, peli Ukrainassa Kiovan Dynamoa vastaan kymmenen vuotta sitten. Pelasin silloin Teamware ToPon riveissä ja ilmeisesti niin hyvin, että pääsin ottelun jälkeiseen lehdistötilaisuuteen valmentaja Krikunin kanssa edustamaan joukkuettani. Kolme televisiokameramiestä kertoivat tilaisuuden jälkeen kattaneensa livenä yli 50 miljoonaa katsojaa pelkästään Ukrainassa ja Venäjällä. NEBL-ottelut näytettiin silloin laajalti koko Euroopassa. Se oli ns. liigalisenssi ehtona, että jokaisen mukana olevan mestariseuran piti varmistaa laaja TV-näkyvyys kotimaassa. Vain ToPo ja Suomi petkuttivat tätä sopimusta.
Hävisimme sen ottelun 51 pistettä (muistaakseni 124-73) ja ottelun suurin tähti oli puolustamani Stanislav ”Slava” Medvedenko, joka seuraavana kautena siirtyikin Los Angeles Lakersiin voittamaan 2001-02 kauden NBA mestaruuden. Slava teki 24 pistettä ja minä kaksi. Silti jo lehdistötilaisuudessa, hikisenä, uupuneena ja sekä henkisesti että fyysisesti ihan murskattuna, minun oli vaikea pidätellä hymyäni. Olin henkilökohtaisesti saavuttanut jotain merkittävää, vaikka tappio olikin brutaali. Sain nyt täyspäiväisesti keskittyä urheiluun, vaikka aina olin kuvitellut olevani amatööri. Tilanne oli vähän sama kuin puoluesihteerikisassa. Ei kukaan olisi muutamaa kuukautta sitten uskonut, että pidän puhetta kameroiden edessä Joensuussa, rivimies Helsingistä. Amatööri sai kisata politiikan ammattilaisliigassa.
Nousu osaksi ammattilaisjoukkuetta oli ollut koripallossa nopea. Vain puolitoista vuotta ennen Kiovan ottelua pelasin ykkösdivisioonan viimeistä sijaa pitävässä Panttereissa. Panttereiden kokoonpanosta pudottuani, paiskoin seuran ovet pysyvästi kiinni, lähdin harjoittelemaan aamuin ja illoin vielä kovempaa ja lopulta sain mahdollisuuden päästä ToPon yli 25 pelaajan harjoittelurinkiin. Nousu Eurooppalaisen koripallon parrasvaloihin oli ollut siis hurja. Pääsin tekemään jotain, mitä moni minua huomattavasti parempi pelaaja voi vain haaveilla.
Politiikka on kuitenkin paljon kovempaa kuin urheilu. Urheilussa peli on leikkiä ja showta. Politiikassakin on paljon shown elementtejä, mutta kilpailusta on leikki kaukana. Toisaalta kertoo hienosta ja demokraattisesta poliittisesta liikkeestä, että verokorttinsa porvarilla pitävä rivimieskin voi nousta kilpailemaan puolueen johtopaikoista.
Suurin kiitos tästä mahdollisuudesta menee niille muutamalle kouralliselle tukijoita, jotka aktiivisuudellaan, päättäväisyydellään ja aatteen palolla nostivat minut kisaan mukaan. Varmaa on, että puolue menestyäkseen tarvitsee teitä suurella sydämellä asiaa ja rakkaudella aatetta edistäviä myös tulevaisuudessa.