Kansalaisyhteiskunta

Käsittämätön ajatus, että kansalaisyhteiskunnan kehitykselle olisi joku raja jolloin se nähdään oikeana ja kehittyneenä. Käsittääkseni, aivan kuten demokratiaa, sen kehitystä voidaan kuvailla vain liikkeenä ja pelkästään vapaudet ei tee siitä kehittynyttä. Kehittyneellä kansalaisyhteiskunnallakin on toimivat instituutionsa, jolla liike säilyy.
Toisaalta kansalaisyhteiskunta kehittyäkseen vaatii myös regulaatiota ja suojaa kehittyäkseen. Kansalaisyhteiskunta voi parhaiten vahvan valtion tai vahvojen valtioiden suojissa ja ns. romahtaneissa valtioissa kansalaisyhteyskunnan kehitys on mahdotonta. Somaliassa, Kambodzassa tai Valko-Venäjällä ei ole kansalaisyhteiskuntaa, on vain ulkopuolelta tuotuja ja ulkopuolisten suojaamia kansalaisjärjestöjä. Pohjoismaissa, erittäin vahvan valtion suojissa, kansalaisyhteiskunta on kehittynyt pisimmälle.
Suomalaisen kansalaisyhteiskunnan suurin haaste tänään onkin suojan ja regulaation kasvattaminen, ei päinvastoin. Valtio heikkenee globalisaation kourissa silmiinpistävästi ja kansalaisyhteiskunnan tila pienenee. Yhteiskunta taistelee ensisijaisesti kehittääkseen markkinaregulaatiota, joka ei sinänsä ole pahasta myös kansalaisyhteiskunnan kehityksen edellytyksille, ja demokratiasta kiinnipitäminen tulee toisena. Kansalaisyhteiskunnan suojaaminen, non-governmental issues, tulee arvojärjestyksessä vasta kolmantena.
Kansalaisyhteiskunta tappaa Suomessa myös itse itseään. Esimerkiksi lain väärinkäyttö, tai lakipykälien kehittymättömyys, on ajanut viimeisen kahden vuosikymmenen kehityksen vääristymään. Säätiölakia, joka on ensisijaisesti tarkoitettu omaisuuden suojaamiseen, käytetään suojautumiseen demokratialta. Poliittiset tai ympäristöasioihin perehtyneet säätiöt ovat viimeisin trendi suomalaisessa kansalaisyhteiskunnan kehityksessä. Toisaalta rekisteröidyt yhdistykset erityisesti urheilun parissa pyörittävät selvää liiketoimintaa, mutta pakenevat veroja rekisteröity yhdistys merkinnän taakse.
Unohtamatta että laki menee aina yhdistyksen sääntöjen edelle, on ihmeellistä seurata kuinka pitkälle menneitä ”demokratisoimismenetelmiä” uudet säätiöt ovat itselleen rakentaneet esimerkiksi hallituspaikkojen vaihtamiseksi. Säätiölaki on kuitenkin asiasta täysin selvä, säätiön hallitukseen nimitetään aina yksityishenkilönä, eikä kukaan tai mikään ei voi häntä sieltä ilman omaa suostumusta erottaa. Ongelma lähtee siitä, että haluttaisiin itse asiassa toiminnallisesti olla rekisteröity yhdistys, mutta koetaan että valtauksilta täytyy suojautua säätiölain taakse. Olisi mielenkiintoista nähdä mitä sitten tapahtuu, kun jonkun kuuluisan säätiön puheenjohtaja kieltäytyykin eroamasta vaikka säännöissä olisikin erovuorossa.
Urheiluseuroissa kehitys ei ole juurikaan paremmalla tolalla. Seurat pyörittävät parhaimmillaan yli miljoonan euron vuosibudjetteja ammattipelaajia ostaen ja välttävät rekisteröityinä yhdistyksinä KHT tasoiselta tilintarkastukselta, eivätkä joudu maksamaan toiminnastaan arvonlisäveroa. Väärinkäytökset ja lain hengen vastaan toimiminen on joskus todella räikeää. Pidettiin esimerkiksi toissavuonna urheilutapahtuma eteläsuomalaisessa suurhallissa, johon myytiin yli 8500 20€ lippua ja 450 yrityspakettia mutta tapahtuma ei koskaan näkynyt toteuttavan ry:n kirjanpidossa. Silti vastuuvapaus myönnettiin vuosikokouksessa yhdistyksen hallitukselle. Tilintarkastusraportin oli allekirjoittanut kaksi seuran hallituksen sukulaispoikaa, 18- ja 20-vuotiaat junioripelaajat. Tämä on suomalaisen kansalaisyhteiskunnan arkipäivää.
Aivan kuten markkinoiden tai demokratian kehitys, kansalaisyhteiskunta tarvitsee lainsäädäntöä ja yhteiskunnan suojaa ja valvontaa toimiakseen. Pohjoismainen malli läheisestä yhteistyöstä valtion kanssa onkin kannatettavaa, nyt kuitenkin lainsäädäntöäkin pitäisi saada päivitettyä.