Rasisti on reppana

Rasisti on reppana – kampanja on Suomen Palloliiton yhdenvertaisuushankkeen päälle rakennettu näkyvyyskampanja, jonka tavoitteena on tukea jo olemassa olevaa rasismin vastaista koulutustyötä kaikille Suomen jalkapallotoimijoille. Hankkeen tavoitteena on tehdä rasismin vastaisesta teemasta pysyvä lisä kaikkeen Suomen Palloliiton ja sen piirien koulutuksiin ja sitä kautta vaikuttaa jatkuvasti Palloliiton 1050 seuran kenttään. Hanke on kolmevuotinen ja kestäviä tuloksia mitataan vuonna 2010. Suomen Palloliitolla on 115 000 lisenssin maksanutta jäsentä ja jalkapallotoimijoita lasketaan olevan vähintään puoli miljoonaa toimijaa. Jalkapalloperheellä todella on merkitystä Suomalaisen yhteiskunnan kehittäjänä.

Ensin on kuitenkin pantava oma talo kuntoon ennen kuin lähdetään rinta rottingilla muualle neuvomaan. Yhdenvertaisuushanke aloitti toimintansa vuoden 2006 lopulla ja keskittyi ensimmäisenä toimintavuotenaan rasismi-selvityksen tekemiseen Suomalaisessa jalkapallossa. Tiedettiin että rasismia kyllä on Suomessa, mutta sitä ei vielä tiedetty onko sitä, ja jos on niin kuinka paljon, ja missä sitä on Suomalaisessa jalkapallossa. Arvailuja ja väitteitä asiasta kyllä riitti.

147 ottelua ja muutama sata erotuomariraporttia seurattiin ja evaluoitiin vuoden aikana. Usealle sadalle erotuomarille tehtiin lisäksi asennekysely Suomen Poliisin ja Helsingin Yliopiston teettämän mallin mukaisesti. Erotuomareille annetaan myös mahdollisuus raportoida asiasta tarkemmin. Tulokset olivat pysähdyttäviä. Ongelmaa on enemmän kuin luultiin ja nimenomaan ruohonjuuritasolla. Selkeästi oli havaittavissa, että mitä alemmaksi divaritasoa mennään, sen suuremmaksi ongelmat kasvoivat. Helsingin ja Uudenmaan piirin viitosdivarissa voidaan katsoa olevan ongelmaa yli 13 -kertaisesti liigatasoon verrattaessa. Onneksi Suomalaisista fani-katsomoista ei kuitenkaan löytynyt yhtä suurta ongelmaa kuin mitä pohjoismaalaiset veljemme joutuvat kokemaan. Asian kanssa kannattaa olla kuitenkin varuillaan.

Korkeimmille divaritasoille noustaessa säännöt olivat selkeämmin ymmärretty ja kilpailu kovempaa, joten kaikkiin typeryyksiin ei vain ole niin paljon varaa. Aladivareissa on lisäksi enemmän niin sanottuja etnispohjaisia joukkueita, joukkueita jotka ovat rakentuneet vain yhtä etnistä ryhmää edustavista pelaajista. Jonkinmoinen ongelma sekin, vaikka ehkä se kertoo enemmän siitä että jo olemassa olevat seurat eivät vielä ole osanneet ottaa kaikenvärisiä futareita osaksi toimintaansa.

Rasismi on paitsi jalkapallon sääntöjen vastaista, myös rikos Suomen laissa. Siinä mielessä myös rasismilla syyttely on rikoksesta syyttelyä. Toisaalta jalkapallo on usein maahanmuuttajan ensimmäinen integroija Suomalaiseen yhteiskuntaan, se ensimmäinen tuttu asia täysin muuten vieraassa ympäristössä. Jalkapallon kasvu lajina Suomessa onkin vahvasti liittynyt siirtolaisten määrän kasvuun myös Suomessa aivan kuten muualla Euroopassa. Fiksut seurat kuten TamU ja HJK, tai pienemmistä esimerkkinä vaikka Närpes Kraft FF, ovatkin ottaneet kasvusta osansa. Työ monikulttuuristen futaajien integroimisesta vaatii kuitenkin osaamista ja siihen Suomen Palloliitto rakentaa valmentajille, seurajohtajille, erotuomareille ja muille jalkapallotoimijoille työkaluja. Palloliiton tavoitteena on rakentaa jalkapallosta selkeästi suurin laji suomessa ja kasvaa 5 % vuodessa siten että meitä lisenssillä futaajia on hiukan reilun kymmenen vuoden päästä vuonna 2020 yli 250 000.

Shefki Kuqi, Hetemaj’in veljekset, Eremenkot ja nyt viimeisimmin vaikka Nicholas Otaru ovat maajoukkuejalkapalloa seuraaville tuttuja nimiä ja hieno osoitus siitä mitä Suomessa jalkapallon saralla osataan. Suomalainen jalkapallo on pitkään osannut löytää voimaa monikulttuurisuudesta, aina A-maajoukkuetasolle asti. Parhaat pelaa ja parhaat valitaan uskontoon, rotuun tai etniseen taustaan katsomatta. Se on ainut tapa Suomalaisen jalkapallonkin menestyä. Rasisti vaan on reppana.

Suomen Palloliiton yhdenvertaisuushanke kiertää tämän vuoden aikana kouluttamassa paitsi useita satoja erotuomareita, valmentajia ja seurajohtajia suoraan, niin myös 12 piirin kautta koko Suomalaisen jalkapallokentän. Viestin viemisen vahvistamiseksi tehdään myös TV-kampanjaa YLE:n ja omien maajoukkuetähtiemme avulla, luodaan Veikkausliigan ja liiga-seurojen avulla 28 tapahtumaa kesän sarjakierroksille, näytään muissakin urheilutapahtumissa ja kruununa pohjalla ollaan kaikin mahdollisin tavoin näkyvillä Suomessa pidettävissä UEFA Women’s EURO2009 kisoissa. Tampereellakin ollaan ja näytään varmasti toistakymmentä kertaa ennen kuin hanke 2009 vuoden loppuun mennessä päättyy. Mielenkiintoista ja hauskaa tulee varmasti olemaan kaikilla, ja jos reppanoita näkyy, ymmärretään heitä ja ohjataan fiksummalle tielle. Ihmisiä ne rasistitkin on ;-)

On erilaisia valmentajia

Soraya on iloinen 5-luokkalainen tyttö itähelsinkiläiseltä ala-asteelta. Tutustuin häneen 09 Helsinki Human Rights säätiön työn kautta, kun aloitimme uussuomalaisille lapsille ohjatun koris-kerhon koulussa. 09 Helsinki Human Rights säätiön työ integroi lapsia urheilun avulla suomalaiseen yhteiskuntaan. Tyttö pisti heti silmään, kun hänellä oli aina oma pallo kerhoon tullessa mukana. Nopeasti sitten opinkin, että hän ja pallo olivat olleet aivan erottamattomia niin kauan kuin opettajat muistavat. Ajattelin että siinähän meillä on seuraava Ronaldinho tai Martha, pallo tuntui pysyvän jalassa kuin liimattu ja aina oli uusi jippo takataskussa kun piti hidasta vanhaa opettajaa harhautella.

Vähän paremmin sitten kun opin tyttöä tuntemaan kyselin, että minkä takia hän aina kulkee pallon kanssa. Tarina jonka hän kertoi, oli opettava. Hän kertoi vanhempiensa aina vastustaneen pelaamista. Kunnon muslimi-tyttöjen ei kuulu pelata palloa, se on poikien hommaa. Hän oli kuitenkin aina päättänyt ottaa pallon mukaan kun lähtee ulos. ”Ei niitä (vanhempia) haittaa kunhan en pelaa omalla pihalla”, kertoi Soraya, ”kyl ne on jo oppineet että mä tykkään pelata”. Mutta sitten ongelmaa oli ollut myös koulussa. Jumppatunnilla sai kyllä pelata palloa, muttei aluksi huivi päässä ja kädet ja sääret peitettyinä. Opettaja oli määrännyt kaikille samanlaiset urheiluasut ja siihen Soraya ei pystynyt varsinkaan kesällä. ”Päätin vaan pelata sitten puistossa koulun jälkeen ja kotimatkalla ja nykyäänhän koulussakin meillä saa olla meidän omat jumppavaatteet”, kertoi Soraya. ”Mulla oli voikasta nelonen”, jatkoi Soraya veikeesti. Ymmärtäen itsekin kuinka absurdia moinen on hänen urheilullisuudellaan.

Jatkoin kyselyäni, nyt jo hiukan innostuneena asiasta ja ihmettelin että onko häntä valmentanut joku. Sorayan ilme muuttui vakavaksi, ”En pääse jengiin pelaamaan”. Miten niin ihmettelin ja jatkoin kertomaan useasta itähelsinkiläisestä jalkapallojoukkueesta joihin hän voisi mennä. Lupasin jopa viedä häntä ensimmäiset kerrat, jos häntä jännittää liikaa. Hän kuitenkin pysäytti nopeasti innostukseni, ”emmä voi mennä ku siellä ei saa pitää huivia”. Nykyään Soraya pelaa Visa-Basketin C-tyttöjen edustusjoukkueessa ja kulkee kouluun nykyään kuminen koripallo kainalossa. Mutta aina silloin tällöin kesken harjoitusten hän edelleen haluaa naurattaa kanssapelaajia jalkapallokikoillaan. Yks-kaks-kolme varpailla pallo ilmaan ja kantapäällä syöttö ilmasta valmentajalle.

On erilaisia valmentajia. Luontaisia johtajia, auktoriteetteja, demokraatteja, luonnevalmentajia, taktikkoja, tekniikan asiantuntijoita, juniori-valmentajia ja valmentajia jotka osaavat toimia paremmin aikuisten kanssa. Vain parhaissa meissä on nämä kaikki ominaisuudet edes kohtuullisella tasolla. Huippuvalmentajillakin on yleensä huippuunsa hiottu ainoastaan muutama ominaisuus. Olisikohan esimerkiksi Mourinho paras vaihtoehto KontU:n U-15 mimmijoukkueelle? Sitten pitäisi olla vielä kulttuuriasiainneuvos, jotta pysyy tämän muuttuvan Suomen mukana. Ei helppo juttu.

Taktiikan osalta valmentajat kai kuitenkin voidaan kai jakaa aika selvästi kahteen. Yhtäältä on niitä jotka luottavat taktiseen osaamiseensa ja luovat joukkueen pelitavan, hieman karrikoiden, pelaajien ominaisuuksista riippumatta ja sitten on niitä valmentajia jotka katsovat pelaajien ominaisuudet ensin ja koettavat sen päälle kyhätä parasta mahdollista pelitapaa. Monikulttuurisemmaksi muuttuvassa Suomessa tämä, varsinkin viimeinen ajattelutapa, antaa aikamoisia mahdollisuuksia. Ihan selvää on se, että kulttuuri vaikuttaa tapaan pelata jalkapalloa. Kaikki tiedämme että kamerunilaiset pelaavat eri tavalla kuin saksalaiset tai ruotsalaiset eri tavalla kuin brassit. Monikulttuurisessa Suomessa siis on enemmän tyylejä mistä valita. 15% Helsinkiläisistä asuu monikulttuurisissa perheissä. Miten suomalaiset muuten pelaavat jalkapalloa? On meillä lätkässä ainakin ihan oma tyyli ja kulttuuri pelata.

Suomen Jalkapallovalmentajat ry aloitti helmikuussa yhteistyön Suomen Palloliiton yhdenvertaisuushankkeen ”Rasisti on reppana” kanssa. Hankkeen tavoitteena on 2007 tapahtuneen rasismi jalkapallossa tutkimuksen jälkeen kouluttaa kaikki Palloliiton piirit, erotuomarit, valmentajat ja seurajohtajat rasismin tunnistamisesta ja miten sitä vastustetaan. Hankkeen tavoitteena on saada myös kynnys suomalaiseen seuratoimintaan liittymisestä madaltumaan maahanmuuttajille. Somali-tyttöjen huivinkäyttökielto muuttuu varmasti! Onhan mimmi-futiksessa jo nyt tytöillä usein muodikkaat huivit sitomassa hiuksia.

Rasismi eli rotusyrjintä edellyttää valtaa syrjiä. Vallankäyttäjinä valmentajat ovatkin siis erityisessä vastuussa ymmärtää kulttuurien, uskontojen ja eri suomessa asuvien etnisten ryhmien eroavaisuuksia. Hankkeeseen kuuluu myös kampanjointia maaotteluissa ja Veikkausliigan otteluissa, sekä tapahtumia ympäri Suomea huipentuen Women’s EURO2009 kansanjuhlaan.

Koulutuksissa nähdään! Aloitetaan vaikka siitä miten Sorayasta olisi voinut päästä sinivalkoiselle tielle ja lopulta vaikka A-maajoukkueeseen.

www.rasistionreppana.fi
www.09hhr.fi

Rasisti on reppana kommentti Ilta-Sanomissa

Kirjoitin IS keskustelupalstalle, kun avasivat keskustelun rasismista Suomalaisessa jääkiekossa ja urheilussa. Mielenkiintoista oli huomata, että ainakin IS kommentoijilla oli kaksi asiaa aivan hukassa: (1) Ymmärrys siitä, että rasismi eli rotusyrjintä on Suomessa lailla kielletty, ja (2) siitä että ihmiset eivät vielä osaa tunnistaa rasismia. Keskustelu velloi ihan ihmeellisillä kentillä.

Se on kuitenkin selvä, että suomalaisia kiinnostaa tämä aihe. 15% Helsinkiläisistä lasketaan elävän monikulttuurisissa perheissä ja luvun odotetaan kaksinkertaistuvan 5-10 -vuoden sisällä.

Tässä IS keskusteluun kommentti nimimerkillä "rasisti on reppana":

Suomalainen urheiluväki rakastaa vähätellä tätä kasvavaa ongelmaa. Meillä suomalaisilla on vahva usko yhteiskuntamme oikeudenmukaisuuteen ja hyvä niin. Muistettava kuitenkin on, että kiihottaminen kansanryhmää vastaan tai syrjintä ovat rikoslaissa kiellettyjä asioita, joista häkki heilahtaa pahimmillaan vaikka kaksi vuotta. Kyse on siis erittäin vakavasta asiasta. Rasismin tunnistamisessa on kuitenkin vielä paljon tekemistä. Edes poliisi, erotuomareista puhumattakaan, ei välttämättä osaa tunnistaa Suomessa vielä rasismia, vaikka siitä laissa selkeästi kirjoitetaankin. Valitettava käyttäytyminen on kuitenkin suuressa mittakaavassa Suomessa vielä niin uutta. Rasismi, eli rotuun, uskontoon tai etnisyyteen perustuva syrjintä, voi onnistua vain silloin kun rasistilla on valtaa syrjiä. Ilman valtaa syrjiä kukaan ei käytännössä voi olla rasisti. Muistettava on myös, että rotuun tai etnisyyteen liittyvä ennakkoluulo, vaikka kuinka typerää olisikin, ei välttämättä itsessään täytä rasismin rikollista määritettä jos syrjintää ei ole tapahtunut.

Rasisti on reppana (racist is a sorry case)

“It’s a beautiful game”, says Platini, why the ugly things in it? There’s an expression in Finland, life is football (not the other way around), and that perhaps answers the question we’re dealing with. Football, also in Finland, is such a large part of society and life in general that all aspects of it are influenced. If there’s racism in the Finnish society, and I’m sorry to say there is, it’s surely going to be part of the beautiful game as well.

Therefore, what do we conclude about this? Leave it; say it’s the politicians who should deal with it? No, we in football are one of the largest movements in society and as sports men and women we should be the first to realise, this issue is not an obstacle, but an opportunity for another great victory. The dynamics between football and life work both ways and therefore we are also the ones to have the biggest opportunity to make a difference. Life is football and not the other way around; let’s keep on talking about that.

The FA of Finland in cooperation with the Ministry of Education, Veikkausliiga (the premier league), Liikkukaa!, a local NGO in the field in Finland, and the Players Union have started a three year program to work against racism and to increase integration of minority groups into existing club football. The set goal is that every football professional in Finland will be educated on the issue, tools for integration are made and a database for information on the issue is accessible in the web. And last but not least, visible campaign is made where the FA of Finland shows that we are serious about curbing the growing scum from the beautiful game.

First year of the program is about to come to an end and progress has been made. Thorough research of the issue has been made, because previously there were no facts about racism in Finnish football. And as expected it was found that racism does exist also in the beautiful game. It is more in the lower divisions and least on the top, where smarter players are also required to have more intelligence. “Rasisti on reppana” –is our campaign slogan and truly we do need to understand that racist people are sorry cases.


Lari Kangas
Programme coordinator
FA of Finland

Quote of the day

What the feminists want of me is something they haven't examined because it comes from religion. They want me to bear witness. What they would really like me to say is, 'Ha, sisters, I stand with you side by side in your struggle toward the golden dawn where all those beastly men are no more.' Do they really want people to make oversimplified statements about men and women? In fact, they do. I've come with great regret to this conclusion.

– Doris Lessing, 'The New York Times, 25 July 1982[10]

Rasistit on reppanoita

Olen tässä bloggaus-laiskuuttani ryhtynyt vaivihkaa siirtämään eri julkaistuja juttujani blogeiksi. Tämä oheinen juttu julkaistaan Jalkapallon Pelaajayhdistyksen jäsenlehdessä - Players'issä. Aika väkisin väännetty, mutta jotain piti yrittää sanoa vielä aika pahasti vaiheessa olevasta rasismin vastaisesta hankkeestamme... Enjoy, or not!

----------------

Suomen Palloliitto aloitti tämän vuoden alusta suvaitsevaisuuden puolesta, rasismia vastaan – hankkeensa tutkimalla mitä suomalaisilla jalkapallokentillä tapahtuu. Faktoihin perustuen on helpompi rakentaa koulutusta, on parempi tutkia ennen kuin neuvotaan uusia toimintamalleja. On parempi tietää ennen kuin käsitellään herkkää aihetta.

Hanketta suunnitellessa tiedettiin, että rasismia esiintyy Suomessa yleensä mutta faktaa suomalaisesta jalkapallosta ei ollut. Nyt 120 ottelun seuraamisen jälkeen tiedetään, että sitä kasvavassa määrin esiintyy valitettavasti myös jalkapallossa. Ei vielä paljon, mutta suunta on huolestuttava ja enimmäkseen sitä esiintyy aladivisioonatasolla. Fiksummat pelaajat osaavat yleensä myös käyttäytyä fiksummin ja kilpailun kovetessa rasismiin ei yleensä ole varaa. Suomen Poliisi antoi hiljattain lausunnon joukkue-urheiluun liittyvästä fanien väkivaltaisuudesta, että jo pari vuotta Ruotsissa koetut lieveilmiöt ovat rantautumassa nyt myös Suomeen. Härkää sarvista! On huomattavasti helpompi ennaltaehkäistä konflikteja, kuin yrittää selvitellä niitä.

Jalkapallo on osa elämää, väittävät. Vai oliko se että elämä on osa jalkapalloa? Oli miten oli, jalkapallo on Suomessakin niin suuri yhteiskunnan osa, että se vaikuttaa lähes kaikkeen. Moni meistä palloilijoista toivoisi kulttuurimme kasvavan vieläkin suuremmaksi. Saataisiinpa se futis-buumi ja kisapaikka EM-kisoihin. Toisaalta, jalkapallo on myös se yhteiskunnan osa, jossa kaikki yhteiskunnan ilmiöt tuntuvat, hyvät ja pahat sellaiset. Muutos, jossa nyt mitä suurimmassa määrin elämme, tuntuu myös jalkapallossa. Missä suomalaisen yhteiskunnan osassa maahanmuuttajat todennäköisimmin ensimmäisen kerran integroituvat meidän kulttuuriimme? Jalkapallossa, lajissa joka on tuttu myös vanhasta kotimaasta. Harva puolalainen, somali tai burmalainen on saanut jääkiekkoa äidinmaidostaan, mutta hätkähdyttävän monella heistä jalkapallo pysyy jo nuorella iällä kuin liimattuna jalassa. Se on juuri sitä kulttuuria mistä mekin unelmoimme.

Matkustin muutama vuosi sitten edellisessä työssäni lyhyessä ajassa Kambodzasta Suomen kautta Guatemalaan. Kirosin aikataulua ja aikaeroja, mutta piristyksen teki havainto nuorista jalkapallon parissa. Phnom Penhissä matkaa lentokentälle odotellessani, katselin tuhansien nuorten buddhalaismunkkikokelaiden tapahtumaa kaupungin keskustassa. Niiden samanlaisten oranssikaapuisten, joita olemme viime aikoina nähneet uutiskuvissa Burman mielenosoituksissa. Kaveria oli niin, että olisi luullut saapuneensa keskelle Ukrainan oranssivallankumousta. Kun seremoniat ja koulutus hetkeksikään taukosivat, alkoi armoton futiksen pelaaminen. Energiaa riitti ja aina löytyi pallo ja neljä maalitolppaa. Hymyynhän se veti suun, mutta vasta Guatemalaan saavuttuani, juuri lentokoneessa iltiksen futis-tuloksia luettuani, ymmärsin miten ihmisiä yhdistävästä pelistä on kyse. Saavuin nimittäin maahan juuri hirmumyrsky Stanin jälkeen ja kaaos, tuho ja epätoivo oli valtavaa, muuten paitsi joka paikassa lapset pelasivat jalkapalloa. Se oli vaikuttavaa.

Maailma globalisoituu, verkkoutuu, yhdistyy, monipuolistuu, pienentyy kommunikaation osalta ja kasvaa talouden mittareissa, kaikki samanaikaisesti ja kiihtyvällä vauhdilla. Samalla maailma myös eriarvoistuu, jopa raaistuu, ellemme sitä hoida. Ja jos jalkapallo on osa elämää (vai kummin päin se nyt oli?) kaikki tämä tuntuu myös jalkapallossa. Myös suomifutiksen on pärjättävä kiihtyvän globalisaation vauhdissa. Yhtäältä on osattava torjua monipuolistuvan talouden tuomat lieveilmiöt tai kohtalona on esimerkiksi Allianssin ulkomaille ostosta syntyneet sotkut. Ja toisaalta pelkkä torjuntasota ei riitä, uudet meitä kaikkia kohtaavat haasteet on käännettävä kilpailueduiksi. A. Eremenko, R. Eremenko, S. Kuqi, N. Kuqi, P. Hetemaj, M. Hetemaj… Kaikki maajoukkueidemme kantavia voimia. Vastassa Zlatan, Henke, Lukic… jos esimerkiksi Ruotsin kanssa halutaan pysyä kilpailussa. Monikulttuurisuus on vahvuus myös suomifutikselle.

Valtakunnanpolitiikkakin on muuttunut aika lailla. Suti Aittoniemen ”rajat kiinni kaikilta” -politiikasta on muututtu nyt jo houkuttelemaan siirtolaisia verovaroin ja veroäyrein uusiksi veronmaksajiksi. Emme pysty enää pitämään lintukotoamme pystyssä ilman uusia maahanmuuttajia. Helsinkiläiset, turkulaiset ja tamperelaiset nykyään jopa kilpailevat siitä kenen kaupunki on pisimpään toiminut monikulttuurisessa ympäristössä. Uusia Fazereita, Gutzeiteja ja muita ulkomaalaisia menestyjiä toivotetaan tervetulleiksi. Kun Suomi itsenäistyi, Helsingin väkiluvusta oli yli 40% ulkomaalaistaustaisia. Sen kuulee slangista vieläkin. Lähitulevaisuudessa palataan vanhalle tasolle, se on hyvä suomifutikselle.

Suomen Palloliiton yhdenvertaisuushanke ja sen ”rasistit on reppanoita” – kampanja kantaa kortensa kekoon monikulttuurisuuden ymmärtämiseksi ja rasistisen vallankäytön vastustamiseen. Hankkeen oman tutkimuksen, koulutuksen ja maanlaajuisen näkyvyyden tavoitteena on paitsi vähentää monikulttuurisuudesta nousevia lieveilmiöitä, kuten rasismia tai ulkomaalaisvihaa, niin myös käydä tiennäyttäjänä miten Suomesta ja suomalaisesta urheilusta tulee menestystarinoita.

Kolmivuotisen hankkeen ensimmäisen vuoden käännyttyä loppuun, noin 120 otteluun perustuva tutkimustyö siirtyy koulutukseksi jalkapallon ammattilaisille ja piireihin. Myöhemmin koulutus ulottuu piireistä myös seuroihin ja niin sanotusti ruohonjuuritasolle. Myös varsinainen kampanjointi, näkyvyys mediassa ja tapahtumissa, alkaa kiihtyvällä tahdilla vuosille 2008 ja 2009, siten että jos vielä kolmen vuoden päästä joku jalkapalloilija tai fani ei ole kuullutkaan ”rasistit on reppanoita” – hokemaa, niin huonosti menee ja huonosti on onnistuttu.

Tervetuloa mukaan! Ensi vuonna tavataan. Pitäisi olla hauskaa.


Lari Kangas on Suomen Palloliiton suvaitsevaisuuden puolesta, rasismia vastaan – hankeen projektikoordinaattori.

Hanke tehdään yhteistyössä Opetusministeriön, Veikkausliigan, Jalkapallon Pelaajayhdistyksen ja Liikkukaa! ry:n kanssa.

www.palloliitto.fi/seura/yhteiskuntavastuu/yhd_vert_hanke/

Back to basics –ruohonjuuritason työtä 09 Helsinki Human Righsissa

Johtaja Pratesi neuvoi, ohjasi, käski ja painosti kirjoittamaan taustoja itsestäni tarinan muotoon nettisivuillemme. Pitäähän sitä uuden työntekijän jotain itsestään kertoa. Ensireaktio oli tietenkin asian lykkääminen, kieltäminen ja unohtaminen. Harvoinhan sitä suomalaismies itsestään haluaa kertoa. Se on vaan meidän kulttuurimme lähtökohta, että suomalaismies ei puhu eikä pussaa. Teot saavat puhua puolestaan, perkele, ja jos et usko niin mökötän vuoden!

Kulttuurien väliset erot ovatkin ne ensimmäiset asiat, jota tässä uudessa työssä täytyy oppia ottamaan huomioon. Koripallolla päähän, rillit solmuun ja ventti nenänjuureen opettaa paitsi itsehillintää niin myös ymmärtämään kuinka haasteellista työ monikulttuuristen lasten parissa saattaa olla. Kävi nimittäin niin, että jo toisella koriskerhon vetämiskerrallani en yksinkertaisesti pystynyt pitämään pariakymmentä 4-6. luokkalaista poikaa järjestyksessä ja nenänvarsihan siinä kärsi. Se on vaan niin, että kodin, koulun, suomalaisen yhteiskunnan ja vanhempien alkuperäismaan tänne siirretyn kulttuurin välisissä paineissa nuorella ihmisellä on navigoimista. Oikein ja väärän erottelu, ja kulttuurien normit ovat erilaisia. Säännöt myös muuttuvat eri sosiaalisissa paineissa, sehän on ihan normaalia. Toisaalta nuorelle ihmiselle tärkeintä olisivat selkeät ohjenuorat elämässä selviämiselle.

Kymmenisen vuotta Afrikan ja Amerikan mantereella on opettanut paljon monikulttuurisuudesta ja maahanmuuttajana olemisesta, tarinoita riittää. Matkoilta mukaan liittyi myös monikulttuurinen perhe, jonka antama oppi ei tunnu loppuvan koskaan. 2000-luvun Suomi on kovin erilainen kuin maailmalle lähdin 90-luvulla, muutos on ollut nopeaa. Kysymys: kuinka monessa Helsingin ala-asteessa on enemmän monikulttuurisia oppilaita kuin suomalaisen taustan omaavia oppilaita? Vastaus: todella monessa. Meidän Equal Rights and Empowerement –hankkeessamme niitä on seitsemän.

Samoin kuin kulttuurit, myös yhteiskunta, muuttuu sosiaalisten paineiden voimasta. Sekin on normaalia. Haasteemme onkin ohjata kehitystä oikeaan suuntaan. Globalisaatiota emme voi, pysty tai haluakaan pysäyttämää. 90-luvulla olin Amnesty Internationalin Suomen osaston hallituksessa ja mieleen jäi neuvottelumme Suomen Poliisin kanssa Hakunilan uusnatsien ja somalien välisissä selkkauksissa. Poliisi joutui silloin kääntymään kolmannen sektorin puoleen, kun ei aluksi ollut osannut toimia asiassa ammattimaisesti. Sittemmin Suomen Poliisin käyttäytymisestä näissä asioissa on kehittynyt oikein vientituote. Toimin Ulkoasiainministeriön puolesta rahoittajaosapuolena mm. hankkeessa, jossa Suomen Poliisi opetti konfliktinehkäisyä Namibian Poliisille. Siinä sai silloin syystäkin olla ylpeä suomalaisuudesta. Viime vuonna poliisi oli mukana rakentamassa 09 Helsinki Human Rights:in rasismin vastaista All-Stars peliä. Paljon on menty eteenpäin. Kolmannella sektorilla on kuitenkin edelleen sekä pro-aktiivinen että reaktiivinen rooli näissä asioissa.

Suomalaiseen kulttuuriin kuuluu vahva oikeudenmukaisuuden ja oikeudenmukaisen yhteiskunnan ylläpitämisen kulttuuri. Ehkä se tulee historiastamme sorrettuna kansana tai yleensä vain siitä, että olemme pieni vähemmistö täällä Euroopan reunamalla. Suomalaisille on aina ollut luonnollista ajaa tasa-arvoista kohtelua ja tasa-arvoisia mahdollisuuksia kaikille. Kirkko ja työväenliike ovat eläneet vahvasta solidaarisuuden tunteestamme. Olimme toisena maailmassa antamassa naisille äänioikeutta, Ahvenanmaalle haettiin Kansainliitosta autonomista asemaa, ruotsinkielisen vähemmistön asema on aina haluttu suojata. Edellä käymisen esimerkkejä löytyy monia. Olemme tottuneita myös muutokseen. Olemmehan yksi maailmanhistorian nopeimmin kehittyneistä maista. Syntymävuotenani 1973 Suomen bruttokansantuote kansalaista kohden oli pienempi kuin Argentiinalla. Nyt kolmekymmentä vuotta myöhemmin olemme yksi maailman rikkaimmista maista. Miksemme siis nyt osaisi muuttua maailman mukana? Mielestäni meillä on siihen loistavat mahdollisuudet. Nykyään rikkaita maita ovat ne, jotka osasivat ja joilla oli mahdollisuudet muuttua teollisen vallankumouksen aikaan. Tulevaisuuden menestyjät ovat niitä, jotka osaavat kääntää tämän nyt käytävän vallankumouksen edukseen.

Integroimiseen eli tasavertaiseen yhdessä elämiseen, ei kulttuurien sulautumiseen, pyritään myös 09 HHR:n työssä. On jotenkin ihan klisee sanoa kuinka monikulttuurisuus rikastuttaa meitä, mutta onhan se niin ettei lintukotomme enää kestä ellemme avaudu. Ja toisaalta ei tässä pidä kantapäilläkään olla torjumassa vain kaikkea pahaa mitä hyvinvointiyhteiskunnallemme tapahtuu, vaan pitäisi kehittää ja katsoa tulevaisuuteen toimivia malleja. Sisäasiainministeriö esimerkiksi on ihan hakoteillä maahanmuuttopolitiikkansa kanssa, kun rajoja yritetään tilkitä kaikin mahdollisin ja mahdottominkin tavoin. Itse toivottaisin kaikki maailman ihmiset tervetulleiksi maksamaan veroja ja rakentamaan parempaa Suomea. Työperäinen siirtolaisuus pitäisi saada kasvuun. Meillä on jo nyt yhteiskuntamme kriittisimmillä aloilla työvoimapula ja maakunnat toivovat yrittäjiä ja veroäyrin maksajia. Pakolaisten auttamiseenkin, joka on muuten ihan eri asia kuin siirtolaisuus, meillä on varaa vähintään siinä missä muilla pohjoismaillakin. Kyllä me osaamme vaikka vaikeittenkin tapauksien integroimisen.

Työ aikuisille ja aktiivinen vapaaehtoistoiminta lapsille ovat paras tapa integroitua Suomalaiseen yhteiskuntaan. Kunhan pelisäännöt pidetään reiluina, yhteisillä pelisäännöillä kasvaa molemmin puoleinen luottamus ja integraatiota syntyy kuin luonnostaan. Tähän työhön 09 Helsinki Human Rights –säätiöllä tähdätään.

Elämä on parasta huumetta, eikun… liikunta on parasta huu… eikun liikunnalla mukaan meidän juttuun… eikun… Kuka keksii paremman sloganin? Kohta jyrähtää taas Pratesin 86 -kiloinen basso, ”missä markkinointi- ja sponsorinhakusuunnitelma?!”